Vihdoin maisemissa

Nyt on rippileirit käyty ja juhlat juhlittu. Mahtava leiri ja ihanat juhlat! Kiirettä on tässä kesäloman ensimmäiset pari viikkoa ollut jo koko vuoden tarpeiksi. Heti leirikassit purettuani lähdin kolmeksi päiväksi lapsenvahdiksi ihanille villeille serkuilleni, jonka jälkeen kotona alkoi valtava siivoaminen juhlia varten. Hermoilusta huolimatta kaikki sujui mainiosti, joskin ruokaa oli taas aivan liikaa. Onneksi seuraavan päivän kakkujämäkesteille tuli pari ystävääni ahmimaan loppuja ruokia.
    Kun näin mietin jälkikäteen, olen todella iloinen että kävin rippikoulun. Viime syksynä, kun ilmoittauduttiin olin kahden vaiheilla, mutta onneksi päätin mennä. Ensinnäkin sain tutustua leirin aikana vielä paremmin ihaniin uusiin ihmisiin, ja meillä oli todella hauskaa. Viimeisenä päivänä oli haikeat fiilikset. Nyt ainakin olen kokemuksia (ja rahaa) rikkaampi, sekä minusta voi tulla kummi ja saan mennä kirkossa naimisiin. Minulle nuo kaksi edellistä olivat yksiä hyviä syitä rippikoulun käymiselle, mutta suurta osaa kavereistani motivoi se raha, minkä sukulaiset antavat tämän suuren elämänvaiheen saavuttamisesta. Onhan rahaa aina kiva saada ja itsekin sain sitä ihan mukavasti ;) Se ei vain ollut minulle se ainut ja painavin syy.

Pääsimme ystävieni kanssa samana päivänä ripiltä :)

Minä ja ihana serkkuni♥

Kirkossa näki ensimmäistä kertaa muiden mekot, ja voi että, niin kauniita kaikilla. Harmittaa, kun tilaisuuksia, jonne pukea hieno mekko ei ole niin usein. Itse olen tyytyväinen omaan mekkooni, vaikka sitä sopivaa ja täydellistä etsittiinkin muutaman viikon ajan. Vaikeaa oli myös löytää siihen sopivat kengät. Hento vaaleanpunainen sävy, kaunis yläosa ja röyhelöinen helma saivat minut rakastumaan mekkoon. Äidilleni oli tärkeää, että siinä on olkaimet ja ettei se ole liian lyhyt. Minulla taas oli vaatimuksena, että se on vyötäröltä kireä. Onneksi etsintöjen tuloksena molemmat olivat tyytyväisiä :)

Vielä en ole täysin rentoon kesälomafiilikseen tämän kiireisen loman alun keskellä päässyt, mutta eiköhän tunnelmat minultakin irtoa juhannuksen mökkeilyn ja luvattujen hyvien ilmojen myötä. Täytyy kyllä sanoa, että tämän kauhean rumban jälkeen on ihana taas palata takaisin kirjoittamisen pariin. Minulla on niin paljon ideoita toteuttamatta ;)

Blogi hiljenee

Shhhhhh

Noniin nyt se kesäloma on vihdoin aloitettu ja toivottavasti kaikilla oli hyvät todistukset ;)
Kesäloman alkaminen tarkoittaa minulle sitä, että karkaan tänään rippileirille Harvan saareen, ja teille sitä, että postauksia ei kuulu yli viikkoon. Heti kun toivun kovasta menosta ja saamme rippijuhlajärjestelyt hoidettua, palaan pikimmiten blogin pariin. Toivottavasti nyt säät suosivat ulkona oleiluun ja aurinko lämmittäisi tuon 13-asteisen meriveden mahdollisiman nopeasti uimakelpoiseksi.

♥Hauskaa kesäloman ensimmäistä viikkoa♥

Torstain oivallukset

 1. Ikkunoiden pesu on aina yhtä kamalaa.
Kyllä nyt kiiltää, mutta se on itkun, turhautumisen ja raskaan työn tulos. Ikkunoiden peseminen on minulle jo viime vuosilta tuttua, sillä olen tehnyt sitä rahan saamisen toivossa. Viime vuonna lupailinkin jo itselleni, etten tee sitä kamalaa ja pikkutarkkaa hommaa enää koskaan. No kuinkas kävikään, tänään olen taas parkunut ärsyttäviä likaraitoja ja hinkannut tahroja niin että kuntoilusta kävisi. Matti kaipasi kaveria kukkaroon, joten olihan minun pakko hankkia vähän taskurahaa lupauksestani huolimatta.

 2. Kiireessä tulee valittua hauskimmat vaatteet.
Aamulla herättyäni liian myöhään, oli vaatekaapista pakko vain heittää jotain päälle ja juosta bussiin. Käteen osui tällä kertaa ohut ja kevyt musta mekko, pallokuvioiset legginsit ja pinkit converset. Tulihan siitä ihan hauska ja pirtsakka yhdistelmä, sopivan viileä tuohon suorastaan trooppiseen ilmaan.

 3. Siivoamisen aloittaminen on huomattavasti helpompaa vihaisena.
Kynnys aloittaa siivoaminen on minulla todella suuri. Lykkään sitä aina viikkoja eteenpäin ja vaatteita ehtii kerääntyä lattioille ja tuolien selkämyksille. Varmaan kolme viikkoa siirrettyäni huoneen siivoamista tein sen tänään ikkunanpesun ohessa. Olin niin vihainen ikkunoille, niihin kakkaaville linnuille, äidille ja kaikelle mahdolliselle, että energiaa siivoamiseen tuli kuin tyhjästä. Kymmenen minuuttia ja sekin homma oli pois alta. Täytyisi olla useammin vihainen ;)

 4. Kännykän kadottaminen on yksinkertaisempaa kuin sen löytäminen.
Tämän asian olen oikeastaan oivaltanut jo ensimmäisestä kännykästäni lähtien, mutta viimeisen vuoden aikana olen kadottanut sen vähintään kerran päivässä. Pahin tilanne on aina aamuisin, jolloin heräämisen jälkeen kuljetan kännykän jonnekin, ja kun pitäisi lähteä, en muista minne sen viimeksi laitoin piilotin. Se on öisin aina äänettömällä, joten kun se katoaa, ei siihen soittaminen auta. Tänään opin sen oikein kantapään kautta ja päätin, että heti kun herään, laitan äänet päälle enkä kuljettele kännykkää unenpöpperössä mihinkään. Kiireisenä ei ole aikaa etsiä.

Amandan kisakatsomo

Olen täysin koukussa jääkiekkoon.
Tämä mm-kisatouhu on muuttanut käsitykseni koko lajista. Jo viime vuonna seurasin vähän Leijonien pelejä, mutta nyt jokainen sekunti on katsottu nenä kiinni ruudussa ja metsästän jatkuvasti netistä uusia uutisia kisoihin liittyen. Tiedän jopa nykyään mikä on paitsio ja kuka on Kontiola tai Tami ja se jos mikä on edistystä minulle.
   Meidän perheestämme taidan olla ainoa näin innostunut, mutta kaveripiiristä kohtalotovereita löytyy senkin edestä. En tiedä mistä se johtuu, ettei edes isääni tai veljeäni kiinnosta perinteinen miesten kisakatsomosuosikki. Se hieman harmittaa, koska tuomareiden manaaminen ja maalin tuulettaminen ei ole läheskään niin hauskaa yksin. Toisaalta heiltä voisi mennä kuulo tai jotain muuta elintärkeää, jos katsoisivat minun kanssani jännittävää peliä.
  Jääkiekkohan ei ole mikään hyvä laji tsekkailla söpöjä miehiä (muuta kuin kansallislauluissa ja haastatteluissa). Se on kyllä yksi jääkiekon huonoista puolista, mutta pelin mielenkiintoisuus ja jännitys vetää enemmän puoleensa. Tykkään aina ennen otteluita arvailla mitä tuleman pitää, mutta ei ole veikkaus pitänyt vielä kertaakaan paikkaansa.
 

Tässä vielä kuvia yleisimmistä ilmeistäni pelin aikana.

Muita hurahtaneita? ;D

Onnea on lapsuus

 

Vasta vähän aikaa sitten löysin arkistojen kätköistä lapsuuskuviani. On ihanaa muistella niitä vanhoja aikoja, kun ei ollut murheita opiskelusta, tulevaisuudesta tai tarvinnut olla itse vastuussa mistään. Onnelliset lapsuusmuistot on kyllä parasta.

Lapsuuden ihania puolia on kaikki. Saa olla kuinka lapsellinen haluaa ilman ihmettelyä, saa olla pois päiväkodista jos sisarus on kotona kipeänä, saa liata vaatteita, saa olla ilman paitaa ylimääräistä huomiota herättämättä, pääsee kaikkialle halvemmalla, voi keräillä pehmoleluarmeijaa, ei tarvitse maksaa mistään itse, on niin kevyt, että isä voi heittää ilmaan, täytyy ottaa äidin kädestä kiinni kun ylittää tietä ja saa itkeä kyyneleet loppuun pienen haavan takia.
   Kaikkea tätä ei voi tehdä vanhempana. Vaikka niin kovasti haluaisin parkua ja kiukutella kun perunamuusi on liian kylmää tai lyön varpaani lattialla lojuvaan jakkaraan, en tee sitä. En tee sitä, koska olisin lapsellinen ja käytöstäni ihmeteltäisiin. Kun pienet lapset kiljuvat, tuijottavat tai laulavat bussissa, sitä ei ihmetellä. Pienempänä voi katsoa tapittaa kiinnostavan näköistä ihmistä ja saada takaisin hymyn ja naurua. Jos nyt tuijottaisin, olisin outo.
   Niin. Lapsena olemisessa on paljon oikeuksia, mitä meillä ei enää ole. Odotukset ja vastuu kasvaa vanhetessamme.

Ajattelin nyt piristää teidän maanantaipäväänne muutamalla minun lapsuuskuvallani. Nauttikaa! ;)

 Vuodelta 2003. Eiks oo ihania kukkia? 

Kypärämyssyilijät vuodelta 2003.

 Pistaasipähkinöiden fanittajat jo vuodesta 2003.

Menossa naamiaisiin Minni Hiirenä vuonna 2004.

 

 Tämä myrtsikuva on vuodelta 2004. Murjotan varmaan kun en saanut jätskiä.

Salainen huulipunailija

 

Suhteeni huulipunaan on aikaisemmin ollut olematon. Olen elämäni aikana käyttänyt loppuun varmaan satoja erilaisia huulirasvoja ja -kiiltoja, mutta rohkeampiin väreihin en ole koskaan koskenut. Onhan huulipuna on oikeastaan aika pelottava juttu. Se voi tarttua vaatteisiin ja hampaisiin sekä se voi levitä. Se saa myös kasvot näyttämään niin erilaisilta, että tunnistaako kukaan enää? 

   Tiedän itse kuinka lapselliselta tämä kuulostaa, mutta olen kotona testaillut äitini huulipunia. Salaa. Peilailtuani hetken pyyhin sen pois. En tiedä mikä siinä eniten pelottaa, mutta en haluaisi näyttää liian laitetulta tai siltä, että olisin maalaillut huuliani puoli tuntia ennen lähtöä. Olen nyt pelostani huolimatta päättänyt ryhdistäytyä ja välillä laittaa hieman huulipunaa ihmisten ilmoille. En aloita kuitenkaan totutteluani yllä näkyvällä kirkkaan punaisella, vaan vaaleammilla sävyillä. Saa nyt nähdä miten käy, uskallanko.

Tietoiskuna tähän loppuun, että erään kyselyn mukaan amerikkalaisista naisista 80% käyttää huulipunaa, ja tyylikkäinä pidettyjen ranskalaisnaisten luku on vain 70%.

Sekaisinko?

Lentosuukko päästään pyörällä olevalta kevätihmiseltä♥
Olen viime päivinä ollut todella väsynyt, laiska ja keskittymiskykyni on nollassa. Voi olla, että tuo kellojen siirtäminen vaikuttaa jotenkin, enkä ole saanut kunnolla nukuttua viime öinä. Pääsiäisloman takia tuntui maanantaikin katoavan kokonaan.
    Miksi kellojen siirtämisessä vain se yksi tunti tuntuu niin suurelta? Matkaltakin tullessa monen tunnin aikaero tasoittuu ainakin minulla yllättävän nopeasti, joten ihmettelen miksi tästä yhdestä tunnista on niin vaikea päästä yli?  Jostain luin, että kellojen siirtäminen aiheuttaa sydänkohtauksia ja unirytmi voi olla jopa viikon sekaisin. Venäjä ainakin on luopunut siitä kokonaan, kun aiheuttaa ihmisille niin
paljon stressiä. Miksei siis Suomikin?
   Jos ei millään meinaa muistaa, että kumpaan suuntaan sitä kelloa pitäisi siirtää, niin hyvä muistisääntö on aina saman vuoden kesään päin. Eli keväällä eteenpäin ja syksyllä taaksepäin.

Kai täällä on muitakin kevätsekoilijoita, vai olenko ainoa?
Ihanaa loppuviikkoa kaikille!

Minä

Olen jo kauan miettinyt oman blogin perustamista ja nyt vasta uskalsin sen tehdä. Tänne aion kirjoittaa minulle tärkeistä ja mielenkiintoisista asioista. En aio tehdä tästä päiväkirjaani, jonne vuodatan kaikki päivän tapahtumat bussikuskin järkyttävistä silmälaseista päivän ruokaan. Ei ei, sellaisia blogeja on jo liikaa. Pyrin myös siihen, että kaikki kuvat, joita täällä blogissa julkaisen ovat itse ottamiani.

No, kuka minä sitten oikein olen?
Olen kasiluokkalainen tyttö Turusta. Minulla on mahtavat vanhemmat ja ärsyttävä, mutta suloinen pikkuveli.
    Käyn ranskankieliluokkaa ja meillä on tiivis ja ihana 13 hengen porukka. Olen aina pitänyt koulusta, ja nyt yläasteella koulunkäynnistä on tullut vielä mukavampaa ja vapaampaa. Veljeni mielestä olen täysin kahjo.
    Koulun ja kavereiden ohella tanssin balettia ja jazzia, ratsastan sekä valokuvaan paljon. Joululahjaksi itselleni ostamasta Canonin järjestelmäkamerasta on tullut minulle pyhimys ja suojelen sitä loppuun asti. Se on kyllä yksi parhaista ostoksistani koskaan.
    Rakastan kevättä ja sitä, kun leppäkertut heräävät talviuniltaan. Rakastan myös leipomista, hamsteriani Torstia ja sateen tuoksua.
Kerään muumimukeja, ja niitä onkin kerääntynyt jo niin paljon, etteivät kaikki mahdu samaan laatikkoon. Olen aloittanut oman astiastoni keräilyn jo kuusivuotiaana ;)

 

  Tässä niin lyhyeen tiivistettynä pala minua. Saatte kyllä varmasti tietää lisää myöhemmin.